Monesti kuulee sanottavan, että high school on elämän parasta aikaa. High school on amerikan juttu, mutta kyllä sama pätee suomalaiseenkin koulujärjestelmään, tosin en tiedä kumpi on parempi vastine high schoolille yläaste vaiko lukio. Yläasteen kärsimme kaikki toisin kuin lukion. Ja näin lukion melkein loppuun suorittaneena voin todeta että olikin tyhmä veto, vaikkakin kaksi vuottani kaupungin omassa Tylypahkassamme olivatkin todella mukavat. Eihän se aurinko aina paistanut, mutta kyllä ne kaverit tekivät siitä kaiken sen kärsimisen arvoista. Ja voinkin todeta että parhaimmat ystäväni olen saanut kyseisen koulun kautta. Mutta ei lukiosta nyt mitään hyötyä tulevaisuuden kannalta ole.
Minulle on nyt vasta iskenyt se karu totuus tajuntaan, että tästä pitäisi lähtä jonnekkin tekemään jotain uutta ja ehkäpä jossain määrin ihmeellistäkin ja pelkkä ajatus pelottaa minut kuoliaaksi. Mistä minä tiedän mikä haluan olla isona! Miten ihmeessä minun pitäisi tavoittaa unelmani elämästäni, kun unelmani on vain niin pieni osa siitä mitä se voisi olla. Voinko vain skipata työelämän ja jäädä samantien eläkkeelle? Ei minulla ole hajuakaan mitä haluan tehdä työkseni! Olen ollut kesätöissä ja tiedän kyllä mitä minä
en halua.Voin siis sanoa suoraan hyvästit asiakaspalvelulle, ja vaikka olenkin selvinnyt aisiakaspalvelutehtävistäni kunnialla, ei se ole intohimoni. Ja intohimollahan menestyjiä tulee, eikö? Vai onko pakko olla menestyjä? Voinko olla ihan perus työntekijä joka ei ole erityisen hyvä oikein missään? Vai voinko elää Kelan tuilla loppuelämäni onnellisesti möllöttäen ja teetä juoden?
En tiedä.
Myös kotirintamalla on ollut viimeaikoina hieman muutoksen tuulia. Näiden muutosten lähteenä on rakas isäni, joka on saanut päähänsä että minä en ansaitse kuukausirahaani enää koulua käymällä, sillä enhän minä siellä enää käy, vaan minun pitää alkaa tehdä kotitöitä ja muuta mukavaa kuten listojen maalaamista. Tuokin kouliminen olisi kannattanut aloittaa jo silloin kun minä ja siskoni olimme innoissamme pesemässä astioita äidin kanssa. Tämäkin tapahtuma on siis filmille kuvattu joskus vuoden -96 aikoihin! Mutta takaisin rahan pariin! Niin, mietiskelin että mitenköhän minä teen mitään sosiaalista kuten kahvilassa käymistä tai säästän rahaa sitä kuuluisaa elämää varten jos en sitä mistään saa. Hauska vitsi iskä. Mutta eipä paljon naurata. Itkettää enemmänkin tämä paine mikä meikäläisenkin harteilla lepää. Ei siis riitä että olen hakenut neljään jatkokoulutus paikkaan, käynyt työkkärissä vain saadakseni tietää etten ole oikeutettu työmarkkinatukeen ja helkkari vieköön hankkinut asumisoikeusasuntoon jonotusnumeron, vaan pitäisi vielä jotain muutakin tehdä! En siis saa lomaa mistään edes kolmen ja puolen vuoden jatkuvan lukemisen jälkeen? Perkele vieköön jos ei ota päähän.
Ja samalla kun isäni kiristää rahanyörejä, minä niin halajan pois kotoa. Omaan kämppään. Vaikka kämäiseen vuokayksiöön jos muuhun ei rahat riitä, ja mihinpä riittäisivät, kun ei tukia tipu iän eikä koulutuspaikan ansiosta. Kotona vain ahdistaa ja paineita tyrkkää varsinkin isän suunnalta, tuntuu että ratkean kohta. Äitini on päässyt todistamaan muutamia loistavia ratkeamisia ja näihin tapauksiin liittyy
aina paljon itkua joka johtuu silkasta paineesta. Kyllä minä ansaitsen elää ilman paineita. Omat paineeni kestän kyllä mutta ei kenenkään muun tarvitse mitään minulta odottaa eikä asettaa paineita minun kohdalleni. Kiitos. Ehkäpä pitäisi hieman valistaa tuota vanhempaa sukupolvea, sillä eipä tämä muuten tästä muuksi muutu.
Palatakseni alun pointtiin jota ei ollut eikä tule olemaankaan; yläaste oli paskaa ja lukio jees, jos ei ota huomioon kaikkea sitä lukemista, mutta valmistuminen ja sen tuomat paineet eivät ole hauskoja. Saatan sanoa että en välitä pääsenkö minnekkään, mutta kyllä minä jossain määrin välitän. Eipähän olisi tätä perkeleen painetta hengittämässä niskaan. Mutta toisaalta olen hyvin tietoinen avoimen yliopiston vaihtoehdosta ja se helpottaa oloani erittäin paljon. Tai ehkä vain haen Ruotsiin, siellähän kaikki on paremmin.
Kellonajan suomin oikeuksin en ota vastuuta tämän tekstin järkevyydestä tai selkeydestä, enkä varsinkaan kirjoitusvirheistä.
